Lueskelin juuri 1500-1700-luvun eurooppalaisesta kristillisten yhteiskuntien avioliittokulttuurista. On kiinnostavaa että jo tuolloin keskusteltiin samanlaisista asioista kuin nyt. 1600-luvulla julkaistiin esimerkiksi paljon avioliitto-oppaita. Avioliitto oli suuri ongelma jo tuolloin. (Luonnollisesti kyseisiä oppaita lukivat vain ne joilla oli lukutaito ja jotka saivat käsiinsä kirjoja. Mutta, näitäkin ihmisiä oli, etenkin korkeimmissa sosiaaliluokissa.)

Näyttää siltä että naisten liialliseksi kasvanut valta oli ongelma jo tuolloin, satoja vuosia sitten ns. perinteisissä kulttuureissa, ei ainoastaan meidän nykyisessä kulttuurissamme, jossa monet ovat huolestuneita siitä että “sukupuolten tasa-arvo on mennyt liian pitkälle”.

Ilmeisesti monien mielestä tasa-arvo oli mennyt hyvin usein “liian pitkälle” jo 1600-luvulla, aikana, jolloin naisilla ei ollut juuri mitään niistä yhteiskunnallisista oikeuksista joita heillä (siis meillä naisilla) on nykyään.

Jo tuolloin pelättiin esiemerkiksi miehuuden menettämistä ja tohvelisankariutta. Osoitus miehen miehuudesta mitattiin jo tuolloin - kuten nykyäänin - sillä miten mies hallitsee naisia, etupäässä omaa vaimoaan.

1600-luvun avioliitto-oppaissa miehiä neuvottiin kohtelemaan vaimojaan hyvin mutta muistutettiin että liian hellämielinen ei saanut olla. Vaimolle ei pitänyt antaa liikaa valtaa sillä se sekoitti “Jumalan järjestyksen”. Se oli vaaraksi miesten ja naisten väliselle “luonnolliselle” ja Jumalan tahdon mukaiselle suhteelle jossa miehen kuuluu olla perheen pää. Jo 1600-luvulla pilkattiin tohvelisankareita jotka antoivat vaimon komentaa itseään ja jotka alentuivat tekemään kotitöitä. Kotitöiden tekeminen kuului Jumalan tahdon mukaisen työnjaon mukaan naisille - julkinen, yhteiskunnallinen, poliittinen ja ylipäätään kodin ulkopuolinen työ miehille.

Jo 1600-luvulla miehen katsottiin “häpäisevän” oman sukupuolensa jos hän ei pitänyt vaimoaan kurissa. Tuollainen mies oli pikkalaulujen ja pilkallisten piirroksien kohde. Näissä pilkkapiirroksissa tohvelisankarimies esimerkiksi puettiin naisten vaatteisiin, hameeseen. Osoitus asianmukaisesta vaimon kurissa pitämisestä oli se, että mies säilytti sen järjestyksen ja työnjaoen jossa koti ja kotityöt ovat naisen tontti ja kodin ulkopuolien maailma miehen tontti.

Tohvelisankarius (esim. “tiskaava mies”; “mies joka kohtelee vaimoaan “liian hellämielisesti”, “mies joka antaa vaimolleen liikaa valtaa”) on ollut siis satojen vuosien aikana se pelote jolla sukupuolten välistä valtasuhdetta on pidetty yllä.

Tasa-arvoa (esim. sitä että myös mies tiskaa eikä vain vaimo, tai se että asioista sovitaan yhdessä siten että neuvonpito perustuu tasa-arvoisuuteen eikä siihen että mes johtaa viimekädessä puhetta ja päätöksentekoa) on katsottu jo 1600-luvulla osoitukseksi siitä että mies on tohvelisankari ja häpäisee oman sukupuolensa.

Ajatus siitä että vasta nykyaika ja demokratia (nykyajan “liian pitkälle mennyt tasa-arvo”) on tuonut mukanaan erilaisia ongelmia sukupuolten väliseen suhteeseen ja työnjakoon, ja että ennen vanhaan perheissä elettiin Jumalan tahdon mukaisessa järjestyksessä on virheellinen. Ilmeisesti naiset ovat - tai ainakin monet naiset - myös ennen vanhaan pyrkineet ulos naisen roolista. Nykyajan feminismi, yksilöllisyyden korostaminen, demokratia, uskonnon aseman heikkeneminen, kristillisten sukupuoliroolien katoaminen jne eivät siis ole yksin vastuussa “ihmisten pään sekoittamisesta” ja luonnollisen naiseuden&miehuuden katoamisesta (eli lähinnä siitä että naiset ovat nykyään niin epäperinteisiä tasa-arvotoiveineen tai siitä että monet nykymiehet ovat kadottaneet perinteisen miehuutensa jossa vaimo pidetään kurissa ja herran nuhteessa). Toiveita tasa-arvosta on ilmeisesti ollut aina, myös entisajan perinteisissä, läpikristillisissä yhteiskunnissa.

Mitä tästä voisi sitten päätellä? Siitä voi päätellä esimerkiksi sitä että saattaa olla hyvinkin “luonnollista” että ihmiset (myös naiset) pyrkivät tasa-arvoon toistensa kanssa, esimerkiksi siten että he vastustavat sukupuoleen perustuvaa työnjakoa. Naiset ovat hyvinkin perinteisissä kristillisissä kulttuureissa vaatineet miehiään osallistumaan kotitöiden tekemiseen, vaatineet saada korkeampaa koulutusta ja vaatineet päästä miesten aloille. Tasa-arvoajattelu ei ole vain nykyajan maallistuneen yhteiskunnan haihatusta. Voimme siis esimerkiksi ajatella että naisten pyrkminen kohti tasa-arvoa on jotain hyvin “perinteistä”. Se on ilmeisesti myös jotain hyvin perinteisesti kristillistä sillä sitä on esiintynyt kristillisissä kuttuureissa satojen vuosien ajan.

Yleensä nykyajan “liiallista tasa-arvoa” vastustetaan vetoamalla “perinteisiin sukupuolirooleihin”. Tällaisia perinteisiä sukupuolirooleja ei ilmeisesti ole koskaan esiintynyt, ainakaan puhtaassa muodossa. Perinteistä ilmeisesti on se että niitä on aina vastustettu.

Raamatun auktoriteetti, josta V.A. Halonen yllä kirjoitti, on mielenkiintoinen asia. Raamatun auktoriteettiin vetoaminen on ollut satojen vuosien ajan keskeinen vallankäytön väline kristillisissä yhteisöissä. Siihen vedoten on tehty yhtä ja toista, esimerkiksi perusteltu orjuutta ja naisten sulkemista ulos niiden ihmisten joukosta, joiden on katsottu pystyvän tulkitsemaan sitä mitä Raamattu “oikeasti” tarkoitaa.

Toki me kaikki kristityt, niin kuin minä, haluamme tukeutua Raamatun auktoriteettiin. Raamatun auktoriteetti on kuitenkin harmillisen pitkään ollut alue, josta naisten ääni on puuttunut. Naisten näkemyksiä raamatullisuudesta, Jumalan tahdosta, ja siitä mitä Jumala Raamatun kautta meille tahtoo sanoa, ei ole otettu vakavasti, ainakaan yhtä vakavasti kuin miesten. Ja ilmeistä on ettei kaikkien miestenkään näkemyksiä Raamatusta ole otettu vakavasti vaan nimenomaan tietynlaisten, patrirkaalisesti ajattelevien miesten. Voi siis sanoa että nimenomaan patriarkaalisesti ajattelevien miesten - ei siis kaikkien miesten - näkemykset raamatullisuudsta ovat pitkään hallinneet sitä, mitä pidetään raamatullisuutena. Yksipuolista ja syrjivää eikö totta? Ja kuitenkin, eikö Jumala tarkoittanut Raamatun kaikille kristityille?

Itse uskon että Raamatun sana tulee monipuolisesti esiin siellä missä sekä miesten että naisten - ja sekä mustien että valkoisten - näkemykset Raamatusta otetaan vakavasti. Raamattua ei tulisi lukea vain patriarkaalisten silmälasien läpi ja naisten äänen uls sulkevan tulkintatradition kautta. Esimerkiksi Anne Mikkolan (jonka kommentti on yllä) ajatukset tuovat esiin sen, mitä Raamattu voi meille opettaa silloin kun sitä ei lueta patriarkaalisten silmälasien läpi.

Tämän blogisi aihe on minulle kovasti tuttu!! Voin ehkä kutsua itseäni varmaankin myös alan asiantuntijaksi - liittyyhän tämä aihe myös väitöskirjaani ja tutkimus-ja opetushommiini yliopistolla.

HNMKY:n eli Namikan kirjoista tutut miehen ja naisen välisten erojen ja sukupuolten erilaisten tarpeiden kuvaukset eivät sinänsä ole mitenkään alkuperäisesti “namikalaisia” vaikka he ovatkin niitä paljon pitäneet yllä ja opettaneet aviopareja elämään niiden mukaisesti.

Namikan sukupuolia koskevan ajattelutavan taustalla on hyvin vanha patriarkaalinen ajattelutapa ja maailmankuva.Sitä on vain muokattu nykykielelle juuri mm. sellaisten amerikkalaisten konservatiivikristillisten evankelikaalisten avioliitto-opettajien kuin vaikkapa Arton mainitseman Harleyn jne. toimesta. Amerikkalaiselle evankelikaalisuudelle on tyypillistä omaksua tieteellistä käsitteistöä - mm. psykologian kieltä - ja tehdä uskonnollisesta ja tieteellisestä käsitteistöstä eräänlainen sekoitus. Ilmeisesti on ymmärretty että nykyihminen luottaa tieteelliseen terminologiaan, tilastollisiin keskimääriin ja tutkimustuloksiin, enemmän kuin siihen että jonkun asia sanotaan olevan “Jumalan tahto” tai “Jumalan luoma”. Nykyihmiseen vaikutetaan ennen kaikkea tieteellisin keinoin. Nykyihmiselle sitten kaupataan erilaisia vanhoja ennakkoluuloja, kuten esim. patriarkaalista ajattelutapaa, siten että ne on puettu “myyvälle” nykyaikaiselle kielelle.

Namikan avioliittokirjoissa mainitut haastattelut, joiden kautta kirjoissa perustellaan esimerkiksi sitä millaisia naiset ja miehet “keskimäärin” ovat ja millaisia heidän perustarpeensa ovat- perustuvat kirjan mukaan “tuhansien” kristillisillä avioliittoleireillä olleiden parien haastatteluihin. Nämä parit ovat usein jo lähtökohtaisesti konservatiivikristillisiesti ajattelevia ihmisiä. Ei ole siis mikään ihme jos näiden ihmisten parissa tehdyissä haastattelututkimksissa saadaan sellaisia tuloksia kuin mitä kirjoissa kerrotaan. Tutkimukset ovat yleensä tehty USA:ssa jossa on paljon konservatiivikristillisiä tutkimuskeskuksia.

Näkemykseni on se, että Namikan ja monien muidenkin vanhoillisten avioliitto-oppaiden keskeinen tarkoitus on ohjata parit elämään onnellista ja harmonista patriarkaalista, miehen johtamaa perhe-elämää sekä kasvattaa myös lapset tässä hengessä. Sisällöiltään Namikan kirjat - ja monet muut samantyyppiset kirjat - ovat nykyään hyvin samanlaisia kuin jo 1800-luvun avioliitto-oppaat. Niissä pyritään parien keskinäiseen kunnioitukseen ja onnelliseen miehen johtamaan perhe-elämään. Vaimoja kehotetaan kunnioittamaan ja arvostamaan miestä perheen päänä. Miehiä kehotetaan olemaan kohteliaita, huomaavaisia ja avuliaita aviovaimojaan kohtaan ja ymmärtämään naisen “heikkoutta” eli tunteellisuutta ja ailahtelevaisuutta.

Jo 1500-luvun länsimaisista, sukupuolta käsittelevistä kirjoituksista, joissa perusteltiin miehen johtoasema sekä perheessä että kaikkialla yhteiskunnassa , löytyy samat perusperiaatteet kuin nykyisistä konservatiivikristillisistä (esim. Namikan) avioliitto-oppaista. Esim. Sir Robert Filmerin (synt. 1588) alan kassikkokirja “Patriarcha” on hyvin “namikalainen”. Kirjan mukaan auktoriteetti on alkuperältää “isän” valtaa. Isän valta tulee viimekädessä Jumalalta, joka on isä. Patriarkaalisuus terminä viittaakin juuri isän, ei niinkään vain miehen auktoriteettiin. Filmerin mukaan ensimmäiset kuninkaat olivat nimenomaan isiä ja valta, auktoriteetti on lähtökohtaisesti “isien kuninkuutta”. Nainen, vaimo, elää miehensä holhouksessa, vähän samaan tapaan kuin lapset. Nainen kuvataan olentona joka olemuksensa perusteella tarvitsee miehen holhousta, suojelua, ohjausta. Toisin sanoen, nainen kuvataan lapsen kaltaisena olentona.

Sekä Sir Robert Filmerin aikoina että nykyään tämän tyyppiset kuvaukset sukupuolten välisistä “luonnollisista” eroista toimivat perusteluna ja oikeutuksena sille miten sukupuolten välinen roolijako, työnjako ja vallan jako suoritetaan. Kyseessä on siis niin sanottu “essentialistinen” ajattelutapa. Essentialismissa on kyse siitä että ensin kerrotaan minkälainen jokin ihmisryhmä (esim naiset, mustat, jotkin etniset vähemmistöt jne.) on “luonnostaan” jonka jälkeen kyseiselle ihmisryhmälle asetetaan velvolisuus & normi olla sellainen kuin minkälainen se luonnostaan on. Tiivistetysti logiikke menee seuraavasti “ole sellainen kuin mikä luonnostasi olet”.

Syy sille miksi naiset on historiallsiesti suljettu pois julkisesta, poliittisesta, tieteellisestä jne. elämästä ja miksi tytöt ohjataan erilaisten naisellisten toimien pariin on ollut (essentialistisesti) se, että “naisen olemus ei ole olla kiinnostunut” ko. aloista. Kuvaukset naisista ovat essentialistisesti muuttuneet normeiksi ja säännöiksi joiden mukaan naisten on täytynyt elää - ollakseen luonnollisia, oikeita, naisellisia naisia.

Kritiikkinä voisi esittää että miten naiset olisivatkaan voineet kehittää tieteellisiä, poliittisia, yhteiskunnallisia jne. taitojaan ja kokemuksiaan jos heitä ei edes päästetty näille aloille?

Esim. Namikan kirjassa todettiin että miehet ovat tieteellisemmin ja teoreettisemmin suuntautuneita kuin naiset. Osoituksena tästä mainittiin se, että “historiallisiesti tiedemiehet ja filosofit ovat olleet miehiä”. Mutta - jos naisia ei edes päästetty yliopistoihin opiekelemaan tasavertaisesti miesten rinnalla kuin vasta 1900-luvulla - kuinka naiset olisivatkaan voineet olla filosofeja?

Naisia ei ole paitsi kulttuuristen stereotypioiden myös lakien ja säädösten voimalla useinkaan päästetty “ei-naisellisille” aloille. Ja sitten kun naisia ei ole ollut näillä aloilla, joille heitä ei ole edes päästetty, on päästy sanomaan että “naiset eivät ole kiinnostuneita/suuntautuneita” ko. aloille.

Entä sitten seksi? Jo vuosisatoja (tuhansia?) on elänyt käsitys siitä että naiset eivät ole juurikaan kiinnostuneita seksistä. Kiinnostavaksi asian tekee myös se, että jo tuhansia vuosia seksuaalissti aktiivisia naisia on halvennettu esim. sellaisilla nimityksillä kuin “huora”, “kyltymätön” jne. Jos naisia koskeva yleisin haukkumasana on “huora” - ja seksuaalisesti aktiivisia naisia, myös naimisissa olevia, on halvennettu esim. kutsumalla heitä “nymfomaaneiksi”, “kyltymättömiksi” jne. - tilanne näyttää olevan se, että naisia rankaistaan jos he ovat kiinnostuneita seksistä.

On myös sanottu että naisen seksuaalinen halu on länsimaisessa kulttuurissa tabu. Sitä se saattaa olla muissakin kulttuureissa. Yksi syy tyttöjen ympärileikkauksille (joissa poistetaan niitä sukupuolielimiä jotka liittyvät seksuaaliseen mielihyvään) Afrikassa on juuri naisten seksuaalisen halun kontrolloiminen. Ympärileikattu nainen on seksuaalisesti uskollinen miehelleen.

Länsimaissa tämä “ympärileikkaus” tehdään esimerkiksi juuri huorittelun avulla. Naisen seksuaalinen liikkumavapaus on länsimaissa perinteisesti ollut huomattavasti pienempi kuin miesten. Naisten on täytynyt esimerkiksi pelätä maineen menetystä enemmän kuin miesten. Hyvä mainen oli naisen tärkeimpiä ominaisuuksia esim. avioliittomarkkinoilla - siinä missä miehen seksuaalisia okeiluja katsottiin läpi sormien tai niitä jopa edellytettiin. Mieheyden yksi perusnormeista on ollut olla seksuaalisesti halukas ja naisen perusnormi on olla haluttavan näköinen (kaunis ja viehättävä) mutta ei halukas. Nämäkään opit eivät tosin ole saaneet alkuaan Namikan kirjoista vaan perustuvat satoja ja tuhansia vuosia vanhaan patriarkaaliseen perinteeseen. Sen mukaan erilaiset nautinnot kuuluvat ennenkaikkea miehelle. Tämä on pitkälti perusteltu miehen “luonnolla”. Naisen rooliin miehen alamaisena, tukijana ja palvelijana ei ole kuulunut oman mielihyvän etsiminen vaan sen tarjoaminen toiselle. Naisen velvollisuus on ollut tehdä miehensä ja lastensa elämä- ei niinkään omansa - mahdollisimman miellyttäväksi. Tähän rooliin on kuulunut olla viehättävän näköinen ja antautua seksiin - mutta ei se että nainen etsisi omaa melihyvää ja mahdollisesti asettaisi seksuaalisia suorituspaineita miehelle.

Se miten naisen “luonnollinen, Jumalan luoma olemus” kuvataan avioliitto-oppaissa tukee (essentialistisesti jälleen) naisen tehtävää. Nainen kuvataan olentona joka on olemuksellisesti suuntautunut tekemään toisten elämä miellyttäväksi, huolehtimaan toisista. Ja koska nainen on olemukseltaan tällainen, tulisi hänen käyttäytyä olemuksensa mukaisesti.

tekee mieli kommentoida kirjoituksiasi: ne ovat niin hyviä ja ymmärrettävällä kielellä kirjoitettuja. Uskon että monet muutkin lukevat kirjoituksesi vaikka eivät kommentoikaan niitä (ja tiedän että monista tuntuu nololta antaa esim. sellainen lyhyt kommentti että: ihan hyvä kirjoitus”, vaikka haluaisikin).

Mutta - kommenttini kirjoitukseesi:
usein sanotaan että naiset ovat tunteellisempia kuin miehet. Perinteisesti ajatellaan että tunteet hallitsevat naisia enemmän kuin miehiä. Naiset toimivat “tunteen vallassa”. Tunteen vallassa toimimien on ailahtelevaisuutta ja impulsiivisuutta, toimintaa ja elämää jota ei ohjaa järkevä, asioita eri puolilta tarkasteleva ja vastuullinen harkinta, vaan sen sijaan mieleen kohoavat yllykkeet, ärsykkeet, mielikuvat jne. Tunteet voivat heitellä ihmistä tänään yhteen suuntaan ja huomenna toiseen suuntaan. Tunteen vallassa toimiminen on siinä mielessä “ruumiillista” että hormonit liitetään tunteellisuuteen. Naisten väitettyä, miehiä suurempaa tunteellisuutta onkin selitetty naisten hormoneilla. Naisten kuukautiskierto ja siihen liittyvät hormonaaliset muutokset on nähty selityksenä naisten ailahtelevaisuudelle.

Sanomalehtiä lukiessa ja TV:tä katsoessa ei voi kuitenkaan välttyä siltä ajatukselta että miehilläkin on tunteet. Tiedotusvälineisiin päätyvistä impulsiivisista väkivallanteoista, pahoinpitelyistä ja tappeluista suurin osa on miesten tekemiä. Perinteisen maskuliinisen käyttäytymisen menyystä löytyy erilaisia itsetehostuksen muotoja, uhittelua, kilpailua, machoilua, miesten keskinäisiä kukkotappeluita, erilaista aggressiivisuutta. Miehet kaahaavat autoilla ja muilla vempeleillä ja joutuvat onnettomuuksiin, joissa he loukkaavat sekä itseään ja viattomia sivullisia. Onko näiden käyttäytymisen muotojen takana harkitseva ja eri vaihtoehtoja punnitseva rationaalisuus - vai sittenkin tunteet?

On ilmiselvää että sekä miehillä että naisilla on tunteet. Lisäksi on selvää että sukupuolistereotypiat ja kulttuuriset normit ohjaavat miehiä ja naisia ilmaisemaan tunteitaan osin erilaisilla tavoilla. Monet tunteiden ilmaisemisen tavat ovat sallittuja toiselle sukupuolelle ja kiellettyjä toiselta. Suora aggressiivisuus on pitkälti edelleen kiellettyä naisilta, itkeminen ja heikkouden ilmaiseminen miehiltä. (tosin nuorten tyttöjen julkisuudessakin puitu viimeaikainen aggressivisuus antaa merkkejä siitä että kulttuuri on muutoksessa…)

Miksi sitten naisista puhutaan emotionaalisempina olentoina kuin miehistä - jos kummatkin sukupuolet ovat emotionaalisia?

Kyse lienee osaltaan siitä mistä olen joskus aikaisemminkin puhunut eli naisten oletetusta lapsenomaisuudesta ja “ruumiillisuudesta”. Lyhyesti: on ajateltu että mies kykenee hallitsemaan tunteitaan järkensä avulla paremmin kun nainen. Nainen on nähty olentona joka on lähempänä “luontoa” (ihmisen biologista ja anatomista, hormonaalista jne. aluetta) kuin mies. Perinteisesti on ajateltu että aikuinen ihminen kykenee hillitsemään tunteensa, ottamaan niihin välimatkaa järkensä ja harkintansa avulla. Aikuinen ihminen hallitsee ruumiinsa erilaisia ärsykkeitä ja impulsseja. Tunteen vallassa hilluminen ei ole nähty kypsänä aikuisuutena vaan se on liitetty lapsiin ja naisiin - olentoihin joiden ominaisuksiin kuuluu vähäisempi järkevyys, harkinta ja kriittisyys.

Arto puhui yllä tunteiden tunnistamisesta, nimeämistä jne. Arton esittelemät tunteiden tunnistaminen, nimeäminen jne. on rationaalista, järjellistä toimintaa jossa tunteita ei tukahduteta ja kielletä vaan niitä tarkastellaan ja analysoidaan. On hienoa että nykyään jo laajalti ajatellaan että järki ja tunne sijaitsevat samoissa yksilöissä, eikä siten että se on lohkottu eri sukupuolten kesken.

Ihmisen ei tarvitse tukahduttaa ja kieltää tunteitaan voidakseen ajatella olevansa pätevä ja järkevä. Tunteita ei tarvitse sijoittaa “alempiin” olentoihin, kuten naisiin, lapsiin tai vaikkapa afrikkalaisiin, kuten on myös ollut länsimaissa tapana. On tärkeää että sekä miehet että naiset ymmärtävät että heillä on tunteita. Tunteet antavat meille myös tärkeää tietoa omasta itsestämme. On myös hyvä muistaa että ahdistavatkaan tunteet eivät ole “kohtalo” (esim. traumaperäiset tunteet). Sekä miehet että naiset kykenevät tarkastelemaan ja analysoimaan tunteitaan ja näin esimerkiksi vapautumaan joistain itsepintaisista ahdistavista tunteista (vrt. Arton kirjoitus “jäävuorista”).